Blogi: Digitaalinen euro vs. perinteiset stablecoinit – kilpailu, kritiikki ja tulevaisuus

Digitaalinen raha on noussut talouspolitiikan ja vallankäytön ytimeen. Digitaalinen euro ja perinteiset stablecoinit edustavat kahta erilaista rahamallia. Tässä blogitekstissä pureudutaan siihen, miten ne eroavat toisistaan ja millaisia seurauksia niillä voi olla rahan tulevaisuudelle.

              
​​Raha, valta ja luottamus digitaalisessa taloudessa
Digitaalinen raha ei ole enää kokeilu, vaan osa globaalia valtakamppailua rahasta ja maksujärjestelmistä. Keskuspankit kehittävät nopeasti omia digitaalisia valuuttojaan (CBDC), ja euroalueella huomio kohdistuu erityisesti digitaaliseen euroon. Samaan aikaan perinteiset stablecoinit, kuten USDC, ovat jo vakiinnuttaneet asemansa kryptomarkkinoiden ja hajautetun rahoituksen keskeisenä infrastruktuurina.
Keskustelu kehystetään usein yksinkertaisena vastakkainasetteluna: digitaalinen euro vastaan stablecoinit. Tämä asetelma kuitenkin peittää alleen olennaisen kysymyksen. Kyse ei ole vain maksutavasta tai teknisestä toteutuksesta, vaan siitä, millaiseksi rahan perusrakenne tulevaisuudessa muotoutuu, kuka käyttää valtaa rahavirtoihin ja kuinka hyvin yksilön vapaus säilyy digitaalisessa taloudessa.
​Digitaalinen euro ja stablecoinit – kaksi erilaista rahamallia
Digitaalinen euro on keskuspankin liikkeelle laskema digitaalinen rahamuoto ja suora saatava keskuspankilta, eikä siihen liity yksityisen liikkeeseenlaskijan vastapuoliriskiä. Euroopan keskuspankin mukaan digitaalisen euron tavoitteena on tarjota yleisölle turvallinen ja yleisesti hyväksytty maksuväline yhä digitaalisemmassa taloudessa.
Tämä rakenne erottaa digitaalisen euron selvästi esimerkiksi omalla pankkitilillä olevista euroista. Pankkitalletus on liikepankin velkaa asiakkaalle, kun taas digitaalinen euro olisi suora saatava keskuspankilta. Ero näkyy riskiprofiilissa, maksujen rakenteessa ja valvonnassa: digitaalinen euro mahdollistaisi maksut suoraan keskuspankin liikkeeseen laskemassa rahassa ilman perinteistä pankkien välistä selvitysketjua, mutta samalla se keskittäisi maksuliikenteen infrastruktuuria ja siihen liittyvää valtaa. Kyse ei ole pelkästään teknisestä muutoksesta, vaan siitä, miten raha toimii digitaalisessa taloudessa ja kuka sitä lopulta hallinnoi.
Stablecoinit puolestaan ovat yksityisten toimijoiden liikkeeseen laskemia digitaalisia tokeneita, joiden arvo pyritään pitämään vakaana suhteessa sen taustalla olevaan fiat-valuuttaan, kuten euroon tai Yhdysvaltain dollariin. Vakaus perustuu yleensä reserveihin, mutta käytännöt vaihtelevat merkittävästi projektista toiseen.
Ero ei ole vain juridinen, vaan myös filosofinen. Digitaalinen euro edustaa keskuspankin liikkeelle laskemaa julkista rahaa, jossa luottamus perustuu instituutioihin ja lainsäädäntöön. Stablecoinit taas edustavat markkinaehtoista rahaa, jossa luottamus syntyy sopimuksista, läpinäkyvyydestä ja kilpailusta eri liikkeeseenlaskijoiden välillä.
Tämä perustavanlaatuinen ero määrittää myös sen, millaisia riskejä ja mahdollisuuksia kumpikin malli tuo mukanaan.
​Stablecoinien vahvuus: globaali, avoin ja ohjelmoitava raha
Stablecoinien nopea yleistyminen ei ole sattumaa, vaan seurausta siitä, että ne ratkaisevat useita rahoitusjärjestelmän rakenteellisia ongelmia erityisesti digitaalisessa ja rajat ylittävässä toimintaympäristössä. Stablecoinit mahdollistavat rahansiirrot globaalisti ilman perinteisiä välikäsiä, toimivat ympärivuorokautisesti ilman pankkipäiviä ja integroituvat suoraan lohkoketjupohjaisiin sovelluksiin. Näin raha voi liikkua reaaliaikaisesti ja olla osa digitaalisia palveluita tavalla, johon perinteinen pankkijärjestelmä ei ole joustavasti pystynyt.
Keskeinen ero perinteisiin maksuvälineisiin on stablecoinien ohjelmoitavuus. Stablecoin ei ole pelkkä digitaalinen vastine rahalle, vaan digitaalisten palveluiden peruspilari, jota voidaan hyödyntää älysopimuksissa, automatisoiduissa maksuissa ja monimutkaisissa rahoitusrakenteissa. Tämän vuoksi hajautettu rahoitus (DeFi), ja reaalimaailman omaisuuden (RWA) tokenisaatio ovat käytännössä rakentuneet stablecoinien varaan. Ne toimivat yhteisenä nimittäjänä, joka mahdollistaa arvon siirtämisen, lukitsemisen ja selvittämisen lohkoketjuympäristöissä.
Stablecoinien keskeisin heikkous liittyy vastapuoliriskiin. Käyttäjän on luotettava siihen, että liikkeeseenlaskija pitää riittävät ja laadukkaat reservit, toimii läpinäkyvästi ja noudattaa soveltuvaa sääntelyä. Euroopan MiCA-sääntely pyrkii pienentämään tätä riskiä asettamalla stablecoineille tiukempia vaatimuksia, mutta samalla se ohjaa markkinaa kohti suurempia ja vahvemmin säänneltyjä toimijoita.
Stablecoinit ovat vakiinnuttaneet asemansa digitaalisessa taloudessa, ja niiden kehitys viittaa siihen, että ne tulevat olemaan myös tulevaisuudessa keskeinen osa globaalien maksujen ja digitaalisten rahoituspalveluiden infrastruktuuria.
​Digitaalisen euron vahvuus: vakaus ja luottamus
Digitaalisen euron keskeisin vahvuus on sen asema keskuspankin liikkeeseen laskemana rahana. Käyttäjän ei tarvitse arvioida liikkeeseenlaskijan maksukykyä tai reservien laatua, sillä digitaalinen euro on suora saatava keskuspankilta. Tämä tekee siitä periaatteessa vakaamman ja ennustettavamman rahamuodon kuin yksityisten toimijoiden liikkeeseen laskemat digitaaliset maksuvälineet.
Sama rakenne, joka tuo vakautta, herättää kuitenkin myös kysymyksiä. Keskuspankkien näkökulmasta digitaalinen euro on väline, jolla pyritään vahvistamaan maksujärjestelmän vakautta, säilyttämään rahajärjestelmän toimivuus ja tarjoamaan vaihtoehto yhä keskittyneemmille yksityisille maksujärjestelmille. Samalla se keskittää keskeistä maksuliikenteen infrastruktuuria julkisen toimijan vastuulle ja muuttaa pankkien roolia rahan välittäjinä.
Digitaalinen euro ei olekaan pelkkä tekninen päivitys nykyisiin maksutapoihin, vaan rakenteellinen muutos rahajärjestelmään. Se vaikuttaa siihen, kuka hallinnoi maksuliikennettä, miten raha kiertää taloudessa ja millainen suhde yksilöllä on julkiseen rahajärjestelmään digitaalisessa ympäristössä. Juuri nämä laajemmat vaikutukset tekevät digitaalisesta eurosta paitsi taloudellisen myös yhteiskunnallisen kysymyksen.
​Yksityisyydensuoja – keskeisin ja kiistanalaisin kysymys
Yksi vakavimmista digitaaliseen euroon kohdistuvista huolista liittyy yksityisyydensuojan heikkenemiseen. Digitaalinen raha mahdollistaa teknisesti yksityiskohtaisen ja keskitetyn kirjanpidon kaikista maksutapahtumista, mikä tekee rahaliikenteestä aiempaa läpinäkyvämpää viranomaisten ja järjestelmän ylläpitäjien näkökulmasta. Vaikka maksudatan käsittelyyn liittyy jo nykyisinkin sääntelyä ja valvontaa, digitaalinen euro voisi merkittävästi laajentaa keskitetyn näkyvyyden ja kontrollin mahdollisuuksia.
Keskuspankit ja lainsäätäjät ovat toistuvasti korostaneet, ettei digitaalista euroa ole tarkoitettu valvontavälineeksi eikä yksilöiden rahankäytön seuraamiseen. Kritiikki kohdistuu kuitenkin vähemmän nykyisiin aikomuksiin ja enemmän itse rakenteeseen. Järjestelmä, joka teknisesti mahdollistaa kattavan seurannan, luo väistämättä poliittisen riskin: sääntöjä voidaan muuttaa, poikkeuksia laajentaa ja käyttötarkoituksia venyttää tulevaisuudessa. Historiallisesti monet valvontamekanismit ovat syntyneet kriisitilanteiden varjolla ja jääneet pysyviksi osiksi järjestelmää.
Digitaalisen euron yksityisyyskysymys ei koske ainoastaan sitä, kuka näkee maksut, vaan myös sitä, kuka päättää maksamisen ehdoista. Digitaalinen infrastruktuuri mahdollistaa maksujen jäädyttämisen, rajoittamisen tai kohdentamisen tavalla, joka ei ole aiemmin ollut teknisesti yhtä suoraviivaista. Vaikka tällaisia toimintoja ei olisi tarkoitus ottaa käyttöön normaalitilanteessa, niiden olemassaolo muuttaa vallan tasapainoa rahajärjestelmässä.
Nykyiset digitaaliset maksutavat perustuvat hajautettuun pankkijärjestelmään, jossa maksutieto ja näkyvyys ovat jakautuneet useiden toimijoiden kesken. Digitaalinen euro muuttaisi tätä asetelmaa, sillä se perustuisi keskitetympään infrastruktuuriin, jossa maksutapahtumien kirjanpito ja sääntöjen valvonta ovat yhden järjestelmän piirissä. Vaikka digitaalisen euron suunnittelussa on korostettu yksityisyyden huomioimista ja esimerkiksi rajattuja offline-toimintoja, digitaalinen järjestelmä edellyttää aina jonkinasteista tunnistamista, sääntöjen noudattamista ja valvontaa. Tämän vuoksi digitaalinen euro ei voi tarjota samanlaista hajautettua yksityisyyttä kuin nykyinen monitoimijainen maksujärjestelmä, vaan yksityisyys toteutuu ennalta määriteltyjen rakenteellisten rajojen puitteissa.
Lopulta yksityisyydensuojassa ei ole kyse vain teknisistä toteutuksista, vaan luottamuksesta instituutioihin ja poliittiseen päätöksentekoon. Digitaalisen euron hyväksyttävyys tulee pitkälti riippumaan siitä, kokevatko kansalaiset maksujärjestelmän säännöt ennustettaviksi, rajatuiksi ja pysyviksi myös tulevaisuudessa. Kyse ei ole vain siitä, mitä järjestelmä tekee nyt, vaan siitä, millaisia valtuuksia se mahdollistaa pitkällä aikavälillä ja kuka niistä lopulta päättää.
​Käyttörajoitukset ja “programmable money” -keskustelu
Toinen keskeinen digitaaliseen euroon kohdistuva kritiikki liittyy rahan käyttöehtoihin ja niin sanottuun programmable money -keskusteluun. Euroopan keskuspankki ja EU-päättäjät ovat toistuvasti korostaneet, ettei digitaalista euroa ole tarkoitettu toteutettavaksi rahana, jota voisi käyttää vain ennalta määriteltyihin tarkoituksiin. Tästä huolimatta digitaalinen infrastruktuuri mahdollistaa teknisesti rahan käytön rajoittamisen, kohdentamisen tai ehtojen asettamisen tavalla, joka ei ole ollut aiemmin mahdollista perinteisessä maksujärjestelmässä.
Huoli ei kohdistu niinkään nykyisiin suunnitelmiin vaan järjestelmän luomaan ennakkotapaukseen. Kun rahan infrastruktuuriin rakennetaan tekninen kyky asettaa käyttöehtoja, tulevat hallitukset tai poikkeusolosuhteet voivat laajentaa näitä valtuuksia. Talouskriisit, turvallisuustilanteet tai ilmastopolitiikka voivat tarjota perusteita rahan käytön ohjaamiseen tavoilla, joita ei ole alun perin tarkoitettu pysyviksi.
Keskustelussa esiin nousevat usein skenaariot, joissa rahankäyttöä ohjataan talouspoliittisin perustein, esimerkiksi kohdistamalla kannustimia tai rajoituksia tiettyihin kulutustyyppeihin. Lisäksi on esitetty huolia siitä, että negatiivisia korkoja voitaisiin kohdistaa suoraan käyttäjien digitaalisiin varoihin tai että maksaminen voitaisiin estää tietyiltä toimialoilta, organisaatioilta tai yksilöiltä hallinnollisilla päätöksillä. Vaikka tällaiset keinot eivät ole osa digitaalisen euron nykyisiä suunnitelmia, niiden tekninen mahdollisuus muuttaa rahan luonnetta perustavanlaatuisesti.
On myös tärkeää huomata, että käyttörajoitukset eivät välttämättä näyttäytyisi käyttäjälle suorana kieltona, vaan hienovaraisempina ohjausmekanismeina, kuten käyttökattoina, aikarajoina tai automaattisina sääntöinä maksamisen taustalla. Juuri tämä tekee keskustelusta haastavan: rajoitukset voivat syntyä asteittain ja osana muita politiikkatoimia ilman yksittäistä, selkeää päätöstä.
Myöskään stablecoinit eivät ole täysin vapaita vastaavista riskeistä, sillä myös niissä liikkeeseenlaskijat voivat jäädyttää varoja tai estää transaktioita. Hajautuneempi rakenne ja kilpailu eri stablecoinien välillä kuitenkin rajoittavat vallan keskittymistä yhteen toimijaan. Käyttäjällä on useimmiten mahdollisuus siirtyä vaihtoehtoiseen ratkaisuun, mikä toimii osaltaan vastavoimana käyttörajoitusten laajentumiselle.
Yhteenveto
Digitaalisen euron ja perinteisten stablecoinien välinen suhde ei näyttäydy yksinkertaisena kilpailuna, jossa toinen voittaisi ja toinen häviäisi. Kyse on kahdesta erilaisesta tavasta rakentaa rahajärjestelmää digitaalisessa ajassa. Digitaalinen euro pyrkii vahvistamaan vakautta, yhtenäisyyttä ja julkista ohjausta maksamisessa, mutta tekee sen keskitetyn infrastruktuurin ja kontrollin kautta. Vaikka tämä tuokin mukana ennustettavuutta, herättää se  samalla perusteltuja huolia yksityisyydestä, käyttöehdoista ja vallan keskittymisestä.
Stablecoinit puolestaan ovat kehittyneet markkinaehtoisesti vastaamaan digitaalisen talouden käytännön tarpeisiin. Niiden vahvuus on avoimuudessa, ohjelmoitavuudessa ja kyvyssä integroitua suoraan lohkoketjuympäristöihin, joissa innovaatiot syntyvät nopeasti. Vastineeksi käyttäjän on kuitenkin hyväksyttävä vastapuoliriski ja sääntely-ympäristön jatkuva muutos. Stablecoinit tarjoavat vapautta ja joustavuutta, mutta edellyttävät käyttäjältä enemmän ymmärrystä ja vastuuta.
Lopulta kysymys ei ole vain teknologiasta tai maksutavoista, vaan arvoista. Kuinka paljon keskitettyä ohjausta ollaan valmiita hyväksymään vakauden nimissä? Kuinka paljon vapautta ja vaihtoehtoja halutaan säilyttää digitaalisessa taloudessa? Digitaalisen rahan tulevaisuus rakentuu näiden valintojen varaan ja siksi keskustelu digitaalisesta eurosta ja stablecoineista on ennen kaikkea keskustelua vallasta, luottamuksesta ja taloudellisesta itsemääräämisoikeudesta.

Mikko Soon
Head of Northcrypto Private